”Kuolevia kauppakeskuksia. Uinuvia katuja. Missä Lehmusten kaupunki?”
Ajan kultaamilla menneillä vuosikymmenillä kaupunkilaiset liikkuivat ulkona ja
tapasivat toisiaan. Näin väittää moni tätäkin palstaa lukeva. Minä en tiedä
totuudesta, voihan minua milleniaaliksikin haukkua. Mutta sen tiedän, ettei
katukivien järjestyksen muuttaminen vaikuta yhtään minkään elämän
kukoistukseen. Äsken oli betoni, nyt on laatta.
Elämää ei synny päättämällä tai rakentamalla. Elämää syntyy elämällä. Kutsunkin
teidät kaikki kaupunkilaiset kaupungille elämään. Laskemaan käteenne kasvaneet
älyruudut hetkeksi alas ja katsomaan miltä maailma ja aidot ihmiskontaktit
näyttävät. Ja pelottaviltahan ne näyttävät, kun täytyy katsoa ihmistä silmiin
ja kommunikoida.
Se että aikaisemmin on ollut enemmän väkeä ulkona on johtunut mahdollisesti
siitä, että on ollut vähemmän syitä olla sisällä. Ei ollut Netflixiä, josta
valita äärettömästi viihdettä heti kotisohvalle. Käytiin elokuvissa. Ei ollut
Spotifyä, josta saa omaan vessaan soittamaan lähes kaikki artistit rapakon
takaa asti. Käytiin konserteissa. Ei ollut facebookia ja whatsappia, joilla
viestittää valheellisia omakuvia ympäristölle. Tavattiin ihmisiä, oltiin läsnä
ja puhuttiin. Opittiin tuntemaan toisiamme. Luotiin yhteyksiä. Oltiin ”me”.
Tehtiin yhdessä asioita. Viihdyttiin.
Mitään ei tapahdu, jos kukaan ei tee. Tule ulos. Tee kanssani.
Ja sitäpaitsi, minä ainakin löydän kaupungilta päivittäin paljon tekemistä ja
paljon seuraa. Aktiviteettiä on enemmän kuin ehdin ajatella. Ehkä kaupungin
menneistä vuosista haaveilevat kaipaavatkin vain omaa nuoruuttaan ja
jaksamistaan. Mitä jos osallistuisimme siihen mitä tänään tapahtuu?
Ossi Välimäki 6.11.2018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti